Seikkailua ja elämysmatkailua

Viikko on kulunut vauhdilla ja elämyksiä on ollut jo melkein liikaakin. Kaikki alkoi kai ajatuksesta, että keväällä pitäisi maata kyntää ja talvella lunta luoda. Siispä olisi järkevä hankkia mönkkäri tai jonkinlainen muu vekotin lumiauran virkaa toimittamaan. Ja puitakin pitäisi metsästä raahata, siispä siihenkin sellainen peli kävisi. Kasvimaan suunnittelun lomassa tuli mieleen katsoa nettitorilta, mitä maksaisi käytetty kyntöaura. Törmäsin sitä etsiessäni sarvitraktoriin eli vekottimeen, joka näyttää jättimäiseltä ruohonleikkurilta tai joltain sellaiselta, mutta siihen saakin vaikka mitä kytkettyä. Vekottimen mukana tulisi kyntöaura, lumilinko, peräkärry ja vaikka mitä. Siispä sellaista hankkimaan. Hankinta tehtiin ja pimeään sateeseen kotimatkalle, peräkärryssä kyydissä sarvitraktori varusteineen. Matkanteko ei sujunut ihan suunnitellusti ja lopulta olimme pimeässä sateessa rikkinäisen peräkärryn kanssa. 

Ei muuta kuin hakemaan vuokraamosta traileri, jonka kyytiin onnistuimme saamaan koko höskän eli peräkärryn, jonka kyydissä oli sarvitraktori peräkärryineen. Onneksi kuljetusliinoja oli vino pino ja varusteina kunnollinen taskulamppu sekä nokkelia ideoita. Joskus hyvät ideat voisi jättää toteuttamatta, nimittäin seuraavaksi päätimme ajaa perjantaina Vilppulaan trailerin. Tampereella alkoi tupruttamaan nuoskalunta ja ikäväksi autossa oli kesäkeleille tarkoitetut renkaat. Matka taittui välillä huimaa parinkympin vauhtia ja ylämäissä meno hyytyi kunnolla. Eipä auttanut lopulta muu kuin jättää traileri matkan varrelle ja palata läheiseen kauppaan hakemaan tunkkia, jotta saatiin paremmat renkaat vaihdettua. 

Perille tullessa lumi notkui puista eikä lumen tulolle näyttänyt tulevan loppua. Kotimatka taittui kuitenkin paremmin ja mies oli kuin pikkupoika löydettyään uuden lelun: ajelu sarvitraktorilla lumihangessa. 

Tupruttaminen jatkuikin edelleen lauantaina, jolloin tuvasta puuttuivat sähköt eikä gsm-verkkokaan toiminut. Tielle oli kaatunut puita ja sunnuntaina vielä ryskäsi metsässä: talon takana olevasta puusta putosi latva lumen painosta toisen puun päälle ja lopulta sieltä taisi tulla useampikin oksa alas. No, onpa polttopuita sahattavaksi, kunhan uskaltaa mennä lumen sulettua vähemmäksi puista. 

Koska juoksevaa vettä ei tuvalla ole vielä, niin sain idean tarpoessani puolimetrisessä hangessa: lumihan on vettä ja keskellä maaseutua se on vieläpä puhdasta vettä. Siispä lapset töihin kantamaan lunta ämpäreillä tupaan. Siinä sitten sulattelin puuhellan lämmöllä lunta kattiloissa ja keräilin vettä tiskivesiksi. Mainio konsti, tosin kesti kauan saada kattilallinen vettä aikaiseksi: saavillisessa lunta ei ole kuin tilkka vettä. Joka tapauksessa, sain tiskit tiskattua ja ensi kertaa ajatellen jäi vielä monta litraa tiskivesiä hellan vedenlämmittimeen. 

Lumikolat unohtuivat kotiin, onneksi autossa oli pieni lapio ja tuvalle oli aiemmin tuotu teräväkärkinen rautalapio. Rautahara osoittautui melko hyväksi lumityökaluksi, sillä sai huitaistua leveää polkua varsin näppärästi. Puutteelliset tai alkeelliset olot ihan selvästi lisäävät luovuutta. Kun on jotain pakko saada tehtyä ja lähin auki oleva kauppa sijaitsee 100 km päässä, niin sitä alkaa kummasti keksimään keinoja saada haluttu lopputulos tai edes jotain lähelle sitä. 

Ensimmäistä yötä vietimme talossa. Tuvassa oli melkein tarpeeksi lämmintä, paksun huopapinon alla tarkeni varsin hyvin. Sähköttömyys ei haitannut, ainoa harmi oli kun gsm-verkko ei toiminut eikä ollut aavistustakaan, ovatko kaupat auki vai eivät. Siispä tulevaisuutta varten lienee tarpeen tulostella paperille lähikauppojen ja erityisesti rautakauppojen aukioloajat. 

Lämpöä tupaan

Tänä viikonloppuna lämmitimme ensimmäisen kerran tupaa. Perjantaina lämpöä oli lähelle 5 astetta sisällä, kun ovia pimeässä availimme. Ei ollut hääviä tulla paikalle kylmään taloon, jossa ei yhtään polttopuuta ollut valmiina. Ei muuta kuin taskulampun kanssa etsimään kuivaa poltettavaksi kelpaavaa. Vanhasta aitasta löytyi joitain kuivia puita, samoin kuin vanhasta tuvasta sekamelskan keskeltä. Takkatuli saatiin lämmittämään ja taloon lämpöä.

Vahtikoiratkin nauttivat sisällä olosta, tarkenivat lattialla makoilla. Kylmähän se ensimmäisenä päivänä oli, mutta lauantai-iltana tarkeni jo sukkasiltaankin välillä kävellä. Ongelmaksi muodostuu, että talosta häviää lämpöä, kun takkana on avotakka eikä hellakaan peltisenä varaa lämpöä lainkaan. Puita joutuu polttamaan lähes koko ajan, tosin ei tarvitse montaa puuta olla palamassa, kun lämpö pysyy melko tasaisesti tuvassa.

Jatkoin talossa tutkimusretkeä tutustuen  paikan tavaroihin ja esineistöön. Vanhasta olohuoneesta löytyi taulu, joka sopii kuin nakutettu tavoittelemaani elämäntapaan: "Elämän salaisuus on yksinkertaisissa asioissa". Nätti postikorttimainen mietelause saa jäädä seinää koristamaan tulevaisuudessakin ja muistuttamaan yksinkertaisista asioista nauttimisesta.

Ilmeisesti entinen isäntä on nauttinut yksinkertaisista asioista, kuten sikareista. Melko hämmästynyt olin, kun havannoin sikarirasian sisältävän ihka aitoja sikareita. Jaa-a, mihinkähän noitakin voisi käyttää?

Keittiöstä löytyi maitopurkille pidike, vanhanaikainen "puukotelo". Otin sen käyttöön, samoin kuin muitakin keittiövälineitä. Mukava oli, kun keittiöön oli jätetty erinomainen valurautainen paistinpannu, pieni kastikekattila ja monta puista keittiövälinettä, samoin kuin muutamia haarukoita ja lusikoita. Kaupunkitalossa olisin varmaan heittänyt pois haljenneen posliinilautasen, mutta torpassa se tuntui ihan sopivalta astialta ruokailuun. Kun nurkat ovat vähän vinksallaan, ikkunoista puuttuu laseja ja lattiat kallellaan mihin sattuu, ei enää välitä jokaisesta muustakaan yksityiskohdasta. Ne oikeasti tärkeät asiat muuttuvat tärkeimmiksi eli lämpö, ruoka ja vaatteet päällä. Torpalla onkin helpompi nauttia elämästä ja rentoutua, kun pikkuasiat eivät stressaa eikä jokaisen asian tarvitse olla ihan prikulleen täydellinen, vaan hiukan risainen ja kulunutkin kelpaa, kunhan ajaa asiansa. Ja niinhän se haljennut lautanen teki: puuro kesti lautasella, lämpeni hyvin nykyaikaisessa mikrossa ja täytti vatsan.

Viikonloppu kului suurimmalta osalta lämmitysasioiden parissa puuhaillessa. Talon edestä kaatui ensimmäinen koivu, ne on tarkoitus kaikki kaataa talven aikana. Koivu muuttui rungonpätkiksi, mikä aiheutti puunhakkaamisurakan. Innolla hakkasin kirveellä pöllejä, tosin jouduin toteamaan omat rajanikin. Ei ole minusta tai pienestä kirveestäni halkaisemaan paksua pölliä, joten tyydyin puun ohuempaan osaan ja haloin latvapuolesta pätkittyjä pöllejä. Kivasti niitä kertyi, ensi kerran halot on valmiiksi hakattu. Kärräsimme puukasalta tuvalle halkoja ja laitoimme niitä kuivamaan takan jälkilämpöön. Ei noissa ehkä tänä talvena lämpöarvo ole niin huikeita kuin myöhemmin vuoden kuivaneissa haloissa, mutta varmasti lämmittävät eivätkä rasita kukkaroakaan.

Kotiin kaupunkiin ei olisi tehnyt mieli palata. Haikein mielin suljin oven ja valo pihasta sammutettiin odottamaan seuraavaa kertaa. Kotimatkalla ideoitiin tuvalle ja koko tilalle nimeä. Lohkottaessahan tila ristittäisiin. Paljon ideoita oli, mutta lopulta voiton vei Kamila. Etunimistä ideoitu yhdistelmä, joka viehätti taustansa vuoksi. Googlaamalla selvitin, mitä kami tarkoittaa. Se on jonkinlainen henki tai sellainen, japanilaisissa uskomuksissa. Vanhoilla paikoillahan on oma henkensä ja jättimäinen kuusi henkii omaa voimaansa, joten sen on varmastikin oltava kami, samoin kuin koko paikan. Nimeksi siis tulee Kamila.

Isänpäivää viettämässä

Ensimmäistä kertaa olimme talolla yötä. Illalla oli pimeää ja sateista, lyhdyn valossa oli kiva tulla perille. Talo näytti aavemaiselta yön pimeydessä, varsinkin kun valaisi autioitunutta paikkaa taskulampulla. Ehkä se tulevaisuudessa näyttää pimeälläkin kodikkaammalta vanhan rakennuksen herätessä jälleen henkiin. Nyt se on vain ränstynyt tölli rehoittavan pihan keskellä. Ränstyneessä töllissä on kuitenkin jokin oma henkensä, joka tuntuu kivalta. Elviskin on kuin kotonaan tiluksilla ja nauttii siellä olosta enemmän kuin kaupunkikodista, joten ehkäpä paikka on juuri se, jossa kuuluu olla. 

Aamulla herättiin varhain eikä malttanut kölliä sängyssä, hyvä kun malttoi kahvin edes juoda ja aamiaisen syödä. Ensin piti käydä etsimässä tytön kanssa suuren kuusen alta menninkäisen kolo. Pitääkin muistaa ottaa siitä kuva myöhemmin, unohdin jälleen kerran kameran pihalla vaellessa.

Rannassakin käväistiin ja samalla kuului raivaussahan ääni, ryteikkö kaatui notkelmasta vihdoinkin. Ojassa oli vettä tällä kertaa, siihen pitänee tehdä jonkinlainen silta tai pitkospuut. Katsotaan keväällä, kun nähdään, kuinka korkealle vesi nousee. 

Talon pihassa aloitimme raivaustyöt. Monta koivua pitäisi kaataa, niistä muutama on varmastikin omille työkaluille liian haasteellisia. Risukkoa ja vanhaa ränstynyttä pensaikkoa kaatui raivaussahan voimasta. Ikävä yllätys oli, ettei aggregaatin virta riittänyt käynnistämään oksasilppuria, joten sen käyttäminen jää seuraavaan kertaan. 

Nuotion kuitenkin saimme viritettyä ja lounaana olikin tikussa paistettuja makkaroita. Kuvan taustalla näkyy maitohorsmapelto, jonka kohtaloksi on mietitty montaa erilaista vaihtoehtoa. Ainakin yksi on varma: keväällä kerään siitä pataan maitohorsmanversoja ja nautin "villiparsasta". 

Elvis auttoi risukon raivaamisessa. Paras tapa pitää riehuva innostunut koira kurissa on heitellä sille välillä risuja ja oksia, joita se kantaa milloin minnekin. Elvis olisi muutoin autellut myös raivaussahan käytössä ja mennyt räyhäämään sille tai koittanut repiä samaa risua. Ilmeisesti Elviksen mielestä oksia ja puita ei saisi raivata pois vaan antaa niiden olla, koira nimittäin koitti raahata kaikki polulta heitetyt oksat takaisin polulle. 

Talo tuli esille pensaikon takaa ja seinä näkyy nyt hyvin. Ikkunapuitteita on korjattava ja yksi uusikin tehtävä. Talon edessä on nyt juurakkoa, joka olisi poistettava, jottei siinä uudelleen kasva tulevaisuudessa pensaikkoa. Siinäpä sitä ensi kesälle urakkaa, tosin satavuotiaassa talossa ja sen vanhassa pihapiirissä riittää aina puuhaa.

Huussirakennuksen ensimmäiset elementit saapuivat mukanamme tontille. Niiden nostaminent taloa vastaan oli oikeastaan mukavaa, tuli samalla olo, että oikeasti alkaa tulla jotain uutta vanhan rinnalle ja edistymme isossa projektissa.